Tietotyössä tapaa toisinaan tyyppejä, jotka ovat aina ajoissa toimistolla, vaikuttavat kiireisiltä, viuhtovat käytävillä, mutta et oikeastaan tiedä mikä heidän lisäarvonsa yrityksellesi on. Kutsun heitä keksimälläni sanalla: he ovat näyskentelijöitä. Vähän niin kuin joulutontut.

Näyskentelijä nauttii siitä, että on ensimmäisenä ja viimeisenä kustannuspaikalla partioimassa. Hän plärää aamupalaverissa sähköposteja kailottaen: “Oho, 107 meiliä since eilisillan kello 23:39. Ihan järkyttävästi te-ke-mis-tä!”

Välillä työhuoneen suljettu ovi (jos sinulla semmoinen vielä sattuu olemaan) symboloi tosi-tärkeiden-asioiden hoitoa. Näyskentelijän työpäivä on kuin näytelmä, jossa on tärkeää olla mahdollisimman paljon livenä lavalla. Hän puolustaa reippaasti ‘poissa silmistä, poissa mielestä’ -uskomusta ja pitää etätyötä tekeviä kollegoitaan jokseenkin epäilyttävänä sakkina.

Muutos vanhoista työtavoista uuteen avoimeen toimintaan tuntuu näyskentelijästä pelottavalta. Hänen vatsaansa koskee kun keskustelu siirtyy pois sähköpostin suojista, esitykset laitetaan yleiseen jakoon, puhumattakaan kun kehityshankkeiden edistyminen pläjäytetään organisaatiossa kaikkien näkyville ja kommentoitavaksi. Aktiivisimmat osallistujat ja kommentoijat erottuvat, ja introverttikin ottaa puheenvuoron. Noh, näyskentelijä ei tietenkään pidä läpinäkyvyydestä.

Sulavasti tietotyötä tekevissä organisaatioissa sosiaalinen teknologia on valjastettu tulosten saavuttamiseen, innovointiin ja samalla näyskentelyn turhaksi tekemiseen (eli ajan ja energian säästämisen oleellisiin tehtäviin). Se tukee jakamista, auttamista, yhdessä oppimista – ja edelleen hyviin tuloksiin yltämistä. Sähköpostien määrä ja ”tunteja työpaikalla” –mittarit ovat jääneet orvoiksi.

Fiksu työyhteisö satsaa joustavuuteen, luovuutta ruokkivaan vuorovaikutukseen ja aitoon yhteisöllisyyteen. Ja okei, näitä tukeviin pilvipalveluihin. Sosiaalisen teknologian rinnalla samanaikaisesti muokkautuvat myös toimintatapamme – ne hitaasti muuttuvat ja rakkaat.

Kyse on viime kädessä luottamuksesta ja sosiaalisesta pääomasta. Fast Company’n artikkelissa “Community Revival: How Technology Is Reconstructing Our Shared Lives” sanotaan osuvasti: 

“Modern-day social capital is increasingly associated with technology-facilitated trust.”

Tämä on mielestäni erinomainen kiteytys! Sosiaalisen teknologian mahdollistama yhteisöllisyys ja siinä syntyvä luottamus tukevat käynnissä olevaa valtavaa murrosta ja kulttuurimuutosta – yritysten sisällä, yritysten välillä ja yksilöiden välisessä viestinnässä.

Uskon, että aitoudella, avoimuudella, jatkuvan oppimisen asenteella ja yhteisellä visiolla pääsee pitkälle.

Uudenlaiset läsnäolon tavat ja näitä tukeva teknologia auttavat hyvän tasapainon (ja tulosten) työyhteisön synnyttämisessä. Luottamusvajeeseen pohjaava näyskentelyn tarve näivettyy kun uudet läsnäolon tavat rakentuvat askel askeleelta, ja rakentavat luottamusta postaus postaukselta, kommentti kommentilta ja twiitti twiitiltä.

Rakkaudella, Riitta
Twitter @raesmaa

—-

Kirjoitus on julkaistu alunperin ihanan Sulava Oy:n blogissa joulukuussa 2013. Innostuin kaivamaan sen päivänvaloon Miia Kososen  ja Jari Parantaisen Twitter-keskustelun myötä. Miian alkuperäinen kysymys toki oli hieman toinen: “Onko psykologiassa täsmällistä termiä sille, kun ihminen suorittaa jotain tehtävää vain tunteakseen, että on saanut jotain aikaan? Eli rauhoittaakseen omatuntoaan.” Miia sai loistavia vastauksia kysymykseensä. Mun näkökulma on se tavanomainen: muutoksentuska tietotyössä ja muutosvastarinta, joka saa toisinaan jänniä muotoja.  

Kuva: Miltiadis Fragkidis on Unsplash